Page 39

Kuinka vallalla oleva käsitys luonnosta vaikuttaa päätöksentekoon, kasvatukseen ja muihin yhteiskunnallisiin ilmiöihin?

Tuittila: Jos päättäjillä itsellään ei ole voimakasta suhdetta luontoon, he eivät välttämättä osaa ajatella, kuinka suuri merkitys sillä on muille. Kun kaupunkipuita hakataan ja asia nousee otsikoihin, päättäjät tuntuvat usein yllättyvän siitä, miten voimakkaasti ihmiset reagoivat.

Pihkala: Ekososiaalisen sivistyksen käsitteeseen kuuluu, että ihminen ymmärtää muun luonnon arvon ja sen, miten kaikki liittyy yhteen sosiaalisten suhteiden ja järjestelmien kanssa. Se, miten lapsia kasvatetaan, vaikuttaa heidän ympäristö- ja luontosuhteeseensa. Muussa luonnossa vietetty aika vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja arvoihin, ja ne puolestaan vaikuttavat siihen, millaisia päätöksiä ihmiset tekevät. Teollisuusmaissa ekosysteemien hyvinvointia ei ole asetettu tarpeeksi korkealle arvojen joukossa. Tämä näkyy selkeästi yhteiskunnan päätöksenteossa ja valinnoissa.

Tuittila: Samalla tavalla kuin tarvitsemme kulttuurista sivistystä ymmärtääksemme maailmaa, tarvitsemme myös ymmärrystä luonnosta. Ytimessä on läpäisevä tietoisuus siitä, että olemassaolomme on riippuvainen muista eliöistä.

Mitä haluatte kysyä toisiltanne?

Pihkala: Julkaisin vuonna 2019 kirjan Mieli maassa? Ympäristötunteet, jossa leikittelin termeillä elonlempi ja elonpelko. Ne avaavat hieman erilaisia mielikuvia kuin biofilia ja biofobia. Kiinnostaisi kuulla, mitä nämä termit sinussa, Eeva-Stiina, herättävät?

Tuittila: Kauhean kivat termit, varsinkin elonlempi. Siitä tulee tunne uteliaasta kiinnostuksesta ja avoimesta mahdollisuudesta rakkauteen kaikkea elävää kohtaan. Elonpelko taas kuvaa sitä, että jos pelätään luontoa, pelätään ehkä elämää yleensäkin. Molemmat termit saavat hymyilemään.

Olet järjestänyt rituaaleja avohakattujen metsien suremiseen. Ovatko ne auttaneet osallistujia elämään surun kanssa?

Pihkala: Olen hyödyntänyt yhteisöllisissä sururituaaleissa pappina kerryttämääni osaamista. Yksi esimerkki liittyy Espoon ja Kirkkonummen rajalla sijainneen vanhan metsän avohakkuuseen. Minulla oli metsään läheinen tunneside, sillä olin viettänyt siellä paljon aikaa. Avohakkuu alkoi suututtaa minua, ja järjestin siellä sururituaalin, jossa hyödynsin hautajaiskaavaa. Oma kokemukseni on, että surua helpottaa, kun se voidaan tuoda näkyväksi ja sitä voidaan käsitellä rituaalien keinoin. Pääpaino oli surun käsittelyssä, mutta ihmiset alkoivat jälkeenpäin spontaanisti keskustella siitä, mitä voitaisiin tehdä, ettei sama tapahtuisi uudestaan. Tässä mielessä sururituaali voi laajemmin ajateltuna olla myös poliittinen – surusta voi seurata toimintaa.

”Teollisuusmaissa

ekosysteemien

hyvinvointia ei ole

asetettu tarpeeksi

korkealle arvojen

joukossa.”