Page 62

miten huonosti karhulla menee kaikkien muiden lajien rinnalla, vaan miksi emme osaa sanoa hänestä mitään. Miksi metsiemme komein hahmo on kuollut kimpale tai harmia aiheuttava tollo? Karhu on kansalliseläimemme, mutta mediassa ei siltä näytä. Uutisoinnissa se on vänkäämisen kohde, syylliseksi leimattu objekti, jonka taakse todellinen syyllinen piiloutuu. Eläinsuhdettamme tiivistääkin se, että eläinyksilö saa julkisessa keskustelussa sijaa ainoastaan silloin, kun se häiritsee ihmisen asfalttitodellisuutta, monimuotoisuuden antiteesiä. Aina kun luonto tulee luoksemme vierailulle, menemme pois tolaltamme, soitamme poliisit, kiristämme koiriemme remmit, kaivamme kaapista kiväärimme ja alamme riehua niin, että mahdollisuus edes jonkinnäköisestä vuorovaikutussuhteesta, yhteydestä sen kanssa, mikä takaa myös meidän näennäisen kukoistuksemme, lipuu entistäkin kauemmas. Punkki voisikin aivan hyvin olla uusi kansalliseläimemme, sillä tuntuu, ettei kesän aikana juuri muista eläimistä puhuttukaan. Eläin kelpaa myönteiseksi symboliksi silloin, kun se palvelee markkinataloutta (oluttölkki) tai urheilujoukkueen mahtia (Susijengi). Joku voisi väittää, ettei mikään ole muuttunut. Suhteemme kontioon on aina määrittynyt nimenomaan metsästyksen kautta. On totta, että tämä aspekti on ollut interaktion keskiössä pitkään; vanhimmat arkeologiset, karhunpyyntiin viittaavat löydöt ajoittuvat Suomessa 10 000 vuoden taakse. Kauas ollaan kuitenkin tultu niistä ajoista, jolloin ihminen jäljitti henkensä pitimiksi pyhää olentoa, todellisuuden keskeistä rakennuspalikkaa. Pauliina Kainulainen kirjoittaa, että ”karhun kunnioitus on jossain vaiheessa ollut [suomalais-ugrilaisen] maailmankatsomuksen ytimessä.” Kun tutustun netissä syvemmin karhunpalvonnan historiaan, minulle hahmottuu uutisten mielikuvasta poikkeava, toisenlainen karhu; maailman eri kerrosten välillä liikkuva kantaemo, jota on lähestytty harkiten, ja jolla on ollut tärkeä rooli monilla ihmisen elämänalueilla aina hautajaismenoista vuodenkiertoon. Ja mitä tulee karhun surmaamiseen kivikaudella, Miika Vanhapiha hahmottelee, ettei se ”ollut pelkkä metsästystapahtuma, vaan karhun ja ihmisen välinen erityinen toimi, joka on vaatinut asiaankuuluvan sovituksen.” En voi väittää, etteivätkö nykymetsästäjät kiikarikivääreineen ja ajokoirineen sisällyttäisi ritualistisia ulottuvuuksia toimintaansa, sillä en tunne kulttuuria, mutta sadan karhun listiminen vajaassa viikossa ei kieli yltiöpäisestä eläimen olemassaolon kunnoittamisesta. ”Eläin kelpaa myönteiseksi symboliksi silloin, kun se palvelee markkinataloutta (oluttölkki) tai urheilujoukkueen mahtia (Susijengi).” 60 60 TT TT