Page 63

Kunnioittava ja terve luontosuhde. Tämä vastaus toistui useasti, kun vaihto-opiskelijoilta kysyttiin Helsingin yliopiston Nordic Societies and Cultures -kurssilla, mitä he assosioivat suomalaisuuteen ja pohjoismaalaisuuteen. Luodin haavoittama karhu, joka on määrätty auttamisen sijaan tapettavaksi sen etutassussa roikkuvan pienpetoraudan vuoksi, juoksee viimeisillään pakoon ja kantaa muljahtelevien lapojensa välissä kysymystä: Mikä kunnioitus? Mihin vaihtareiden mielikuva perustuu? Kulutamme luonnonvaroja neljän maapallon verran, eläintuotanto juhlii elinvoimaisuuttaan, ja lehmänmaito virtaa kaikkialla päiväkodeista hoivakoteihin, metsä-metsät kituvat viimeisillään, ja kaksi neljästä maamme suurpedosta on luokiteltu erittäin uhanalaiseksi – lukuisista linnuista ja muista luonnonvaraisista eläimistä puhumattakaan. Lopetetaanko karhun tappaminen vasta sitten, kun sekin luokitellaan erittäin uhanalaiseksi? Vai riittääkö sekään? Mitä sanoo susi? Uutiset ja karhunpalvonnan pitkä historia sekoittuvat päässäni kysymykseksi siitä, mitä haluamme säilyttää ja nostaa esille. Karhu, haaskanjakaja, siemenenkylväjä, maankääntäjä, kannansäätelijä on metsiemme ekosysteemien todellinen avainlaji ja näin koko elossapitojärjestelmän urhea suojelija. Haluammeko puhua hänestä tavalla, joka ohittaa kaiken tämän? Haluammeko säilyttää toiseuttavan kielen, jossa karhu on pelkistetty häiriköksi? Vai haluammeko sittenkin vaalia, palauttaa ja nostaa esille joskus muinoin vallinneen näkökulman, jossa hänet tunnustettiin rohkeana, urheana, sitkeänä ja muiden positiivisten attribuuttien kimppuna, elämän mahdollistajana, sen jatkajana, ja höystää tätä näkökulmaa karttuneella tieteellisellä ymmärryksellämme ja oikeustajullamme, uusilla termeillä, jotka vahvistavat mielikuvaa karhusta tuntevana, aistivana ja tahtovana olentona. Jos emme osaa muokata kieltämme – ja sitä myöten kollektiivista maailmankuvaamme – edes kansalliseläintämme kunnioittavaksi, kuinka käy muiden eläinten? Kuinka käy biodiversiteetin? Kaiken, siis myös ihmisen, elämän? Haluammeko säilyttää kyhäelmän, joka rakentaa aitaa ihmisen ja kesyttämättömän luonnon välille? Toisin sanoen, haluammeko säilyttää sen, mikä tuhoaa, vai sen, mikä säilyttää. Peruskuvio ei nähdäkseni ole tämän monimutkaisempi – jos emme valitse toisin, riudumme pois. Ihmisellä on kyky muuttua ja adaptoitua – juuri se on mahdollistanut lajimme voittokulun. Me taidamme muutoksen, kysymys on vain tahdosta ja halusta. Muutos tarkoittaa luopumista eikä se siksi tunnu mukavalta, eli ihmistä pitää avittaa. Tieto ei riitä tuntevalle; tarvitaan siis taidetta. Ilmastoraportti oikeaan ja pakahduttava taideteos vasempaan käteen, ja kelkka kääntyy. Mutta kuka tekisi tuon veretseisauttavan teoksen, joka saa vastaanottajan havahtumaan siihen, mitä olemme todella menettämässä, jos jatkamme näin? Tietenkin sinä, rakas kollega. Tehtävä ei ole helppo, mutta nyt on yritettävä. Siis, kynä käteen ja tavoita karhu. Lähteet/kirjallisuutta: Aleksis Kivi: Karhunpyynti (1866). Teoksessa Aleksis Kivi - teokset 1, Suuri Suomalainen Kirjakerho Oy, 1984. Elisa Aaltola: Esseitä eläimistä, Into 2022 Pauliina Kainulainen: Eläin kristinuskossa ja suomalaisugrilaisessa kulttuurissa. Teoksessa Eläimet yhteiskunnassa, Elisa Aaltola & Sami Keto (toim.), Into 2015. Miika Vanhapiha: Karhunpalvonta, sammenluola.home.blog, 2026 61 TT 61 TT